Ihmismieli on huono arvioimaan vaaroja ja riskejä. Suomalaisen odotettavissa oleva elinikä on noin 80 vuotta. Kysyttäessä suurin osa ihmisistä kuitenkin arvioi itse elävänsä terveempänä ja pidempään kuin keskimääräinen ihminen. Tutkimuksissa on ilmennyt, että aliarvioimme jatkuvasti itseemme kohdistuvia vaaroja samalla kun yliarvioimme muihin kohdistuvia riskejä. Ilmiö on luonnollinen osa psykologiaamme ja varmaankin tärkeä mielenterveyden tasapainottaja, mutta se voi usein viedä ajatuksemme harhaan. Ihmiset suhtautuvat huomattavasti vakavammin sellaisiin vaaroihin, jotka ovat henkilökohtaisia, arvaamattomia, dramaattisia tai eksoottisia, kun taas tavallisen arkiset riskitilanteet eivät juurikaan huoleta.
Esimerkkinä toimii rinnakkaistodellisuus, jossa tupakointi on täysin haitatonta, mutta joka 20 000. aski sisältää tavallisen tupakan sijaan dynamiittia sisältävän savukkeen, joka sytytyshetkellä räjäyttää tupakoitsijan pään irti. Todellisessa maailmassa ihmisiä kuolee tupakan vuoksi enemmän kuin tässä rinnakkaistodellisuudessa kuolisi, mutta välittömämpi ja shokeeraavampi vaara tekisi varmasti useimpien lopettamispäätöksen selvästi helpommaksi.
Vaarojen arviointia sotkee mielessämme monenlaiset mekanismit. Yksi niistä on saatavuusnyrkkisääntö, eli harha siitä, että jokin asia olisi muita todennäköisempi, koska se on tapahtunut lähiaikoina tai tulee jostain muusta syystä nopeasti mieleen. Liioittelemme myös sellaisia vaaratekijöitä, joihin emme voi itse vaikuttaa. Sen sijaan riskejä joihin voimme jotenkin vaikuttaa arvioidaan liian pieneksi. Tutkimuksissa on huomattu ihmisten valitsevan mieluummin jopa 1000-kertaisen riskin jos pystyvät itse vaikuttamaan lopputulokseen välttääkseen pienenkin riskin, johon eivät voi vaikuttaa. Ihmiset esimerkiksi saattavat ottaa suurenkin riskin ajaessaan autoa, mutta samalla pelätä asua samassa kaupungissa ydinvoimalan kanssa.
Miksi Abraham Wald käski siirtää rajalliset suojat niihin osiin joissa ei koskaan ollut osumia? Koska palaavat koneet olivat eloonjääjiä. Niitä oli ammuttu niihin osiin, joihin lentokonetta voi ampua siten, että se pystyy vielä lentämään kotiin. Sen sijaan muut osat olivat niitä kriittisiä, joihin osumalla koneet ovat pudonneet. Wald korjasi ilmavoimien survivorship bias -ajatusvirheen, jossa huomio kiinnittyy vain onnistumisiin. Sama ilmiö selittää miksi musiikki oli ennen niin paljon parempaa; Vain parhaat kappaleet ovat jääneet elämään. Abraham Wald kuoli myöhemmin lento-onnettomuudessa.
Inhimillistä erehtymistä estämään on onneksi kehitetty riskimittareita, joilla erilaisia vaaroja voidaan verrata täysin objektiivisesti. Vaaran yksikkö on micromort ja se tarkoittaa yhden todennäköisyyttä miljoonasta kuolla. Micromorteja käyttämällä voidaan erilaisia riskitekijöitä verrata suoraan keskenään. Esimerkiksi laskuvarjohypyssä riski on 7 micromortia, eli seitsemän miljoonasta laskuvarjohypystä johtaa kuolemaan. Samaan 7 micromortin vaaraan altistaa itsensä polttamalla 5 tupakkaa.
Matkustusmuotoja vertaamalla voidaan todeta, että yhden micromortin riskillä voi lentokoneessa matkustaa vajaat 2000km, autolla 400km, polkupyörällä 30km ja moottoripyörällä 10km, samoin kuin kanootilla.
Lääketieteellisen yleisanestesian riski on 5 micromortia, joka on sama kuin yhden laitesukelluksen. Mount Everestille kiipeämiseen liittyy 10 000 micromortin vaara, mutta ehkä hieman yllättäen Kuun pinnalle laskeutumiseen liittyvä vaara on (nykytilastojen valossa) tasan 0 micromortia.
Myös terveellisille asioille on kehitetty oma mittarinsa, jonka yksikkö on microlife. Yksi microlife vastaa 30 minuuttia ylimääräistä elinaikaa. Esimerkiksi 20 minuutin liikunnalla saa kaksi microlifeä, eli kokonaisen tunnin lisää elämää. Kahden tunnin löhöilystä sen sijaan tulee rangaistukseksi -1 microlife.
