23. huhtikuuta 2013

Uskomushoitoa

Lääketiede on harvinaisen mielenkiintoista, ja toimii siksi tämän blogin selkärankana. Aion kirjoittaa aiheista, joista luulisin muidenkin lääketieteestä tai sen opiskelusta kiinnostuneiden mahdollisesti inspiroituvan. Mitään järjestelmällisyyttä en kuitenkaan aio harjoittaa. En jaksa tehdä oppimispäiväkirjaa, en halua valittaa pänttäämisestä, en aio valokuvata päivittäistä opiskelijalounasta, enkä pyri kuvaamaan epätoivoisen pääsykokeeseen lukijan tietä tähtiin.
Sen sijaan yritän ottaa aiheeksi sieltä täältä silmille tulevia kiinnostavia aiheita, jotka ovat tietysti parhaimmillaan silloin, kun niillä on jotain yhteyttä lääketieteeseen, opiskeluun tai elämään muuten.

Tätä poikkitieteellistä teemaa ja blogin tunnelmaa luomaan sopii mieltäni jo useita vuosia kutkuttanut tarina, jonka kuulin joko yläasteella tai lukiossa. Sen kertoi keskusradiossa aamunavausta pitänyt koulupastori. Tarina meni suunnilleen näin:

Sairaalassa makasi kaksi vuodepotilasta samassa huoneessa. Toisen sänky oli ikkunan vieressä, ja toisen yli tyydyttävä näköalattomaan paikkaan. Kumpikaan ei pystynyt liikkumaan sängystään moneen päivään, ja aika kävi pitkäksi, joten seinäpaikalla oleva potilas kysyi ikkunapaikalla olevalta miltä ulkona näyttää. Ulos näkevä potilas kertoi, että ulkona oli aurinkoista ja puistossa näkyi lapsia potkimassa palloa toisilleen. Seinäpaikan potilas kuunteli ja kuvitteli näkymää päässään. 
Seuraavana päivänä seinän puoleinen potilas halusi jälleen teitää miltä ulkona näyttää. Toinen potilas katsoi ulos ja kertoi auringon olevan kohta laskemassa, tuuli heiluttelee hieman puiden lehtiä ja orava vilahti juuri käpy suussaan pesäkoloonsa. Seinäpaikan potilasta hymyilytti.
Seuraavana päivänä herätessään seinän puolella ollut potilas huomasi toisen potilaan puuttuvan ikkunapaikalta. Tämän tila oli yön aikana huonontunut, ja hänet oli pitänyt viedä muualle tehohoitoon. Potilas harmistui ensin, mutta pyysi sitten voisiko hän vaihtaa nyt oman paikkansa ikkunan ääreen, ja ilahtui kun se kävi päinsä. Pitkän seinän tuijottamisen jälkeen hän pääsisi vihdoin katsomaan ikkunasta iloisen kesäisiä maisemia. Pästyään uudelle paikalleen hän katsoi innokkaana ulos, ja näki heti ikkunan edessä viereisen rakennuksen harmaan seinän.

Pastori vertasi ylpeänä alkuperäistä ikkunapaikan potilasta uskontoon, joka antaa ihmiselle toivoa ja luuloa paremmasta. Omissa korvissani se kuulosti niin älyttömältä, etten tiennyt itkeäkö vai nauraa. Uskontojen roolista, vaikutuksista ja tarpeellisuudesta saattaa hyvinkin olla tulossa blogiin kirjoituksia, joten ei siitä juuri nyt enempää.

Mielenkiintoista on kuitenkin vielä miettiä tarinaa täysin lääketieteelliseltä kantilta; ei ole mitenkään tuulesta temmattu ajatus, että lopussa pettyneen potilaan terveys olisi saattanut hyötyä valheista. Parempi mieli ja ulkona odottava kaunis sää saattavat vaikuttaa paranemiseen ainakin henkisesti, ja hämmentävien placebo-mekanismien välityksellä ehkä myös fyysisesti.

Mitä näkiksiä papin tarinasta? Ovatko iloiset valheet oikeutettuja a) elämässä yleensä b) lääketieteessä? Millaisia aiheita toivot blogiin?

Päivän lääketiedepoiminta: Lumelääke (Wikipedia) ja Usko parantaa ja lumehoito auttaa (Terveyskirjasto)
Lumevaikutuksista löytyy varmasti mielenkiintoista jutun juurta tuleviinkin kirjoituksiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti